Sanataideprojekti yleiskielisen taidekirjoittamisen puolesta
”Figuratiivinen” on vanha anglismi. Sana tulee englannin kielen sanasta figurative, jonka juurena on latinan hahmoa tarkoittava sana figura. (Tieteen termipankki.) Figuratiivinen tarkoittaa siis kuvaannollista tai hahmollista. Figuratiivisuuden sijaan on käytetty myös sanaa ”esittävä” vastakohtana ”ei-esittävälle” eli ”nonfiguratiiviselle” tai ”abstraktille”.
Käsitteistä ”figuratiivinen” ja ”nonfiguratiivinen” tuli Suomen kuvataidekentän sanastoa 1940-luvun lopulla. Yhden sytykkeen keskustelulle antoi Helsingin Taidehallissa vuonna 1952 pidetty näyttely, jossa oli esillä Fernand Légerin, Le Corbusierin ja Jean Arpin teoksia. (Yle 2006/2011.)
Ensimmäisissä Taide-lehdissä keskusteltiin figuratiivisen ja nonfiguratiivisen kuvataiteen suhteista vuonna 1960.
Taide-lehden toimitus lähetti kiertokyselyn eri alojen taiteilijoille ja arvostelijoille, ja kysyi: 1) Mikä on luonteenomaista aikamme taiteelle? ja 2) Onko figuratiivisen taiteen aika ohi? Takapajuisimpia kommentteja päästeli H. Ahtela[1]. Hän tuumasi, että taiteesta tuli ensinnäkin erottaa ”kaikki se humpuuki, keinottelu, jymäyttelynhalu, minkä on annettu siihen pesiytyä.” ”Eihän toki ole taidetta merestä nostettu äyriäisten kuvioima tammilevy, masoniittilevy, johon on pyyhitty siveltimiä, lasten koukerot, kaiverretut kivet, joita yhtä syvällisiä saamme koskistakin, jotkut pysty- ja vaakasuorat viivat (Mondrian), valkea neliö jonka sisässä on toinen valkea neliö (Malevitj.) (sic)” (Taide, näytenumero, 1960, 38.)
Ernst Mether-Borgströmin mukaan figuratiivisen ja nonfiguratiivisen välinen vastakkainasettelu näyttäytyi konservatiivien ja radikaalien uudistajien välisenä taisteluna, joka ”karakterisoi” suomalaista taide-elämää. (Taide 1/1960, 81–82.)
Esittävän ja ei-esittävän kuvataiteen vastakkainasettelu kuumeni 1970-luvulla, mutta se hälveni 1980-luvulla, kun valokuva, performanssi ja uudet mediat hyväksyttiin vähitellen osaksi kuvataiteita. Käsitteet ”figuratiivinen” ja ”nonfiguratiivinen” jäivät taka-alalle, eikä sanoja juuri käytetä nykyisessä taidepuheessa.
Sommittelun opetuksessa mainittuja käsitteitä toki käytettiin vielä 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa. Kun opiskelin Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa syksyllä 1995, taidemaalari, kuvataiteen professori Juhani Tuominen piti meille ensimmäisen vuosikurssin kuvaamataidon opetuksen koulutusohjelman opiskelijoille kurssia nimeltä ”kuvan rakentamisen perusteet”. Yksi tehtävistä oli piste-viiva-sommitelma, jossa piti käyttää rajattua määrää pisteitä ja viivoja ja välttää ”figuratiivisia assosiaatioita” eli olla tekemättä viivoista ja pisteistä viulun, ihmisen pään tai päärynän kuvia.
Lähteet
Taide-lehden mielipidepalsta. Taide näytenumero/1960, 38–39.
Taide-lehden mielipidepalsta. Taide 1/1960, 80–82.
Tieteen termipankki. https://tieteentermipankki.fi/wiki/Termipankki:Etusivu (hakusana: ”figuuri”)
Yle (2006/2011). Nonfiguratiivista ranskalaisuutta. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/nonfiguratiivista-ranskalaisuutta
[1] Viralliselta nimeltään Einar Reuter (1881–1968).
Comments