VARO TAIDEJARGONIA!

INSTITUUTIO

”Instituutio” on taiteensosiologian ja kulttuuripolitiikan tutkimuksen keskeisin käsite. ”Instituutio” tarkoittaa tapaan tai oikeussäännöksiin perustuvaa sosiologista, poliittista tai uskonnollista elämänmuotoa, tapajärjestelmää tai yhteiskunnallista laitosta. Sanan ”instituutio” lähtökohtina ovat sekä ranskan institution, joka tarkoittaa instituutiota ja perustamista, että latinan institutio, joka tarkoittaa järjestämistä, opetusta ja opastusta. (Kotus.)

Suomalaisen taiteensosiologian klassikkoteos on Erkki Seväsen Taide instituutiona ja järjestelmänä – Modernin taide-elämän historiallis-sosiologiset mallit vuodelta 1998. Taiteensosiologiassa ja kulttuuripolitiikan tutkimuksessa taide on yksi yhteiskunnan instituutioista. (Ks. Sevänen 1998.)

Eräs tunnetuimmista taiteenfilosofisista teorioista on George Dickien institutionaalinen taideteoria. Sen mukaan taideteokset ovat taidetta perustuen asemaan, joka niillä on institutionaalisessa asiayhteydessä. Näin ollen periaatteessa mikä tahansa esitys tai esine voi saada taideteoksen aseman, kunhan se on kuraattoreista, keräilijöistä, taidekriitikoista, yleisöistä ja taiteilijoista koostuvan sosiaalisen verkoston – eli taidemaailman – hyväksymä. (Dickie 2000.)

Kuvataidekentän yhteiskunnallisia instituutioita ovat mm. taidemuseot, taidegalleriat, taideyhdistykset, taiteilijajärjestöt, taidekritiikki ja taidetta rahoittavat tahot, kuten Taiteen edistämiskeskus, Koneen säätiö ja Suomen Kulttuurirahasto.

Paljon on puhuttu siitä, että taidetta tehdään myös taideinstituution ulkopuolella. Esimerkiksi ITE-taidetta (eli nykykansantaidetta) pidettiin instituution ulkopuolisena taidemuotona. Usein niin sanottu taideinstituution ulkopuolinen taide kuitenkin liitetään taideinstituutioon tavalla tai toisella.

Taideinstituutio on hierarkkinen eli se perustuu arvojärjestykseen. Taidehistorioitsija Susanna Pettersson esitteli taidemarkkinoiden ja taidemuseoiden keräilypolitiikassa vallinnutta arvojärjestystä Taide-lehdessä vuonna 1998 näin.

Sisäpuolelle sijoittuvat ovat teoksen laadusta (hyvä/huono) riippumatta taidetta, kun taas ulkopuolelle jäävät lukeutuvat osaksi esinemaailmaa. (…) Kategorian kolme ylintä nimikettä muodostavat ns. institutionalisoituneen taiteen alueen: (1) museotaide, (2) trenditaide ja (3) tulokkaiden taide. (…) Alempaan kategoriaan kuuluvat (4) marginaalitaide (riskit, rajatapaukset, antitaide), (5) kaupallinen/populaaritaide ja (6) ei-taide. Nämä kuuluvat viimeistä lukuun ottamatta taidemaailmaan, mutta tekijöillä ja teoksilla ei ole instituution antamaa ”takuuta”. (Pettersson 1998, 30.)

“Instituutio” on vakiintunut sana taiteissa. On kuitenkin mahdollista käyttää sen sijaan sanoja ”järjestelmä”, ”laitos” tai ”elämänmuoto” riippuen tietysti aina kulloisestakin asiayhteydestä.

Lähteet

Dickie, George (2000) The Institutional Theory of Art. Teoksessa: Carroll, Noël (toim.) Theories of Art Today. Madison: The University of Wisconsin Press, 93–108.

Pettersson, Susanna (1998). Julkinen taidekokoelma, maku ja markkinat. Taide 4/1998, 28–30.

Sevänen, Erkki (1998). Taide instituutiona ja järjestelmänä. Modernin taide-elämän historiallis-sosiologiset mallit. SKS: Helsinki.