VARO TAIDEJARGONIA!

NONVERBAALINEN

Kuvataiteissa on pitkät puhumattomuuden perinteet. Kun puhetta alettiin tuottaa paljon myös kuvataiteiden alueella 1970-luvulta alkaen, runsas puhe herätti paljon porua. Pelättiin että liika selittäminen tappaa taiteen kokemisen.

Suomalaisen modernistisen kuvataidesommittelun isä Unto Pusa julkaisi opetusmonisteensa ”plastillisesta sommittelusta” jo vuonna 1957. Monisteiden pohjalta hän koosti kirjan nimeltä Plastillinen sommittelu, joka julkaistiin vuonna 1964, ja josta otettiin neljä painosta. Viimeisin vuonna 1979.

Kirjassaan hän totesi:

Taide ei ole tarkoituksellista ja tendenssimäistä ilmaisua sen enempää kuin linnun laulu. Myöskään se ei ole tarkoituksetonta ja hymistelevää ja mumistelevaa estetisoimista, vaan taidetarpeen tyydyttäminen on yhtä luonnollista kuin syöminen, juominen ja hengittäminen. Kun aktio aiheuttaa reaktion, niin myös vaikutelma pakottaa taiteilijan ilmaisemaan tunteensa. Siksi hänen asiansa ei ole vaikutelmien eritteleminen, vaan niiden eläminen ja ilmaiseminen. (Pusa 1977, 269.)

Vaikutelmista ei tullut siis puhua tai kirjoittaa. Ne piti elää ja ilmaista.

Tätä ajattelutapaa piti yllä myös taidemaalari Jim Wichmann. Hän puhui Taidemaalaripäivillä vuonna 1982 näin:

Minua huolestuttaa pyrkimykset sepittää taidemerkityksiä ja ilmiöitä, verbalisoida omaa miljöötämme, joka on kuva. Se ilmeni täällä hyvin konkreettisesti Jussi Kiven puheenvuorossa, lähdetään etsimään aivan muita keinoja kuvataiteelle kuin kuvallisia. Minusta se on virheellinen ja valheellinen asenne, kun lähdetään ylipäätään kuvataidetta tekemään ja esittämään. Keinot eivät löydy suulla vaan silmillä. Pitäisi löytyä uusi kanava, jolla emotionaalinen taso taas saavutetaan. (Taide 2/1982, 35.)

Myös 1990–2000-luvuilla kritisoitiin lisääntynyttä teoretisointia ja kuvataiteilijoiden kirjoittamia näyttelytiedotteita. Lisäksi kuvataiteilijoiden tohtoriopinnot ja heidän kirjoittamansa opinnäytteet todettiin epäkelvoiksi monen kirjoittajan suulla – usein jo ennen kuin näitä opinnäytteitä oli edes kirjoitettu.

Kuvataiteissa on elätelty niin sanottua ideaalia nonverbaaliudesta eli puhumattomuuden ihannetta.

Sana ”nonverbaalinen” pitääkin kuvataidekentällä sisällään ajatuksia tekemisen ensisijaisuudesta ja taiteen riippumattomuudesta. Tämän lisäksi sanaa käytetään taidepuheessa ihan tavallisessa sanattomuuden merkityksessä.

Yleiskielessä sanan ”nonverbaalinen” sijaan voi käyttää sanoja ”sanaton” ja ”hiljainen”.

Lähteet

Pusa, Unto (1977). Plastillinen sommittelu. Otakustantamo: Espoo.

Taide 2/1982. ”Taide on intuitiivinen väline, jolla voi hahmottaa elämää” – Puheenvuoroja Taidemaalaripäivillä, 34–35.