VARO TAIDEJARGONIA!

POSTMODERNISMI

Taide-lehden pitkäaikainen toimitussihteeri ja päätoimittaja Jaakko Lintinen pohti postmodernismin käsitettä eri näkökulmista 1980-luvun alusta lähtien. Hän kävi vuonna 1980 Venetsian biennaalissa ja kirjoitti näyttelystä laajan raportin Taide-lehteen. Raportin otsikko sisälsi jo yhden luonnehdinnan postmodernismista: ”Löytöpäivät historian valintatalossa”. Kuvataiteilijat hyödynsivät Lintisen mukaan historiaa moniarvoisessa hengessä. Kaikki tuntui kelpaavan. Hyvä maku haastettiin. Filosofiset kannat alkoivat näkyä ja oltiin entistä subjektiivisempia – yksilöllisille mytologioille annettiin tilaa. Esittävä kuva oli palannut ja maalaus oli voimissaan. (Lintinen 1980, 8–14; Rossi 1999, 193.)

Muutama vuosi myöhemmin Lintinen luonnehti postmodernismia modernismin aikakauden kuolinkamppailuksi, joka ilmeni taiteissa tyyliyhdistelminä, moniarvoisuutena ja moraalikriisinä kun arvot ja mitat luhistuivat. Lintinen pelkäsi vajoamista merkityksettömyyteen. (Lintinen 1983, 5–6.) (Kuriositeettina mainittakoon, että sanan ”postmodernismi” kirjoitusasu haki vielä muotoaan. Lintinen kirjoitti etuliitteen ja kantasanan erikseen, ja käytti sekä englanninkielistä että suomenkielistä muotoa: ”post modernism” ja ”post modernismi”.)

Vuonna 1984 tutkija-taiteilija Kimmo Sarje toimitti Taidehalli 84 -julkaisun, jonka alaotsikkona oli ”Postkulttuuri”. Kyseessä oli ensimmäinen suomenkielinen julkaisu, jossa käsiteltiin postmodernismia laajasti. Politiikan tutkija Sakari Hänninen kutsui julkaisun artikkelissaan postmodernia ajattelua epävakaaksi, moniaineksiseksi ja vaihtelevaksi. Postmodernia ajattelua oli hänen mukaansa vaikea lokeroida. Sen tunnistaminen aiheutti ”päänkipua”. Postmodernin ajattelun ydin saattoi olla siinä, että sillä ei ollut ydintä eikä perustaa, johon turvata esimoderniin tai moderniin tapaan.(Hänninen 1984, 44–46.)

Sarje luonnehti vuonna 1986 Taide-lehdessä postmodernismia ilmiöksi, jolle oli ominaista ”monien aiemmin niin selkeiden ja kunnioitusta herättävien käsitteiden eroosio”. Toden ja epätoden välisen rajan hämärtymisestä seurasi hänen mukaansa myös ”taiteen ja arkitietoisuuden, korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin sekä Taiteen ja kitsin välisen rajan hämärtyminen”. Luopuminen hyvän maun diktatuurista oli ominaista postmodernille kulttuurille. (Sarje 1986, 22.)

Eräs taideteosten vastaanottamiseen liittyvä juonne postmodernissa näkökulmassa koski taideteoksen tekijän ”kuolemaa”. Tekijää ei pidetty enää aitojen asioiden esittäjänä tai omistajana. Yhden tekijän lisäksi teokseen liitettiin useita tekijyyksiä. Viittauksia ja lainauksia moneen suuntaan ja monista suunnista. Tekijä ei myöskään voinut enää omistaa teostensa merkityksiä. Tulkinnat tulivat vapaiksi. Katsoja ja kokija muodostivat omat tulkintansa. Vastaanottajasta tuli entistä merkityksellisempi ja aktiivisempi, koska postmodernissa tilanteessa hän ikään kuin teki teoksen valmiiksi, kun hän katsoi tai koki sitä. (Rossi 1999, 208–211.)[1]

Maria Ruotsala totesi Taide-lehdessä vuonna 1987, että ”olemme nyt väistämättä syvällä postmodernissa tilassa, sen uusien kulttuurikäsitteiden alaisina”. Postmoderniin kulttuuriin ei törmätty hänen mukaansa sattumalta. Tapahtumien kulku oli johtanut nykytilanteeseen. Modernismin sisältönä oli ”universaalin estetiikan totuus”, kun taas postmodernin kulttuurin sisältönä oli relativismi.

Enää ei uskota että olisi ehdottoman varmoja totuuksia tai arvoja. Epäily ja epävarmuus ovat ominaisia tälle ajalle – ei negatiivisessa vaan positiivisessa mielessä. Ongelmana ei ole vastata vanhoihin kysymyksiin, vaan tunnistaa uudet. (Ruotsala 1987, 59.)

Eija-Liisa Ahtila ja Maria Ruotsala toimivat postfeministisesti kriittisen postmodernismipuheen pioneereina suomalaisessa taidekeskustelussa 1980-luvun loppupuoliskolla.

Käsitteille ”postmoderni” ja ”postmodernismi” ei ole olemassa mielekkäitä suomenkielisiä vastineita. Puolisuomennokset ”jälkimoderni” ja ”jälkimodernismi” vaativat sekä taidehistorian että arkkitehtuuri- ja taidekeskustelujen tuntemusta, jotta niiden merkitykset hahmottuisivat. Ismit ovat ammattikieltä ja niiden käyttäminen tekstissä riippuu siitä mistä ja miten haluaa kirjoittaa.

Lähteet

Barthes, Roland (1993). Tekijän kuolema, tekstin syntymä. Gummerus: Jyväskylä.

Hänninen, Sakari (1984). Oikeassa olemisen tuolla puolen? Teoksessa Taidehalli 84. Toimittanut Kimmo Sarje, 44–49.

Lintinen, Jaakko (1980). Löytöpäivät historian valintatalossa. Taide 4/1980, 8–14

Lintinen, Jaakko (1983). Kohtauksia kuvan ja sanan välisellä sillalla. Taide 2/1983, 4–7.

Rossi, Leena-Maija (1999). Taide vallassa: Politiikkakäsityksen muutoksia 1980-luvun suomalaisessa taidekeskustelussa. Gaudeamus: Helsinki.

Ruotsala, Maria (1987). Yhteiskunnallisen taiteen yhteiskunnallisuudesta. Taide 6/1987, 58 –59.

Sarje, Kimmo (1986). Kitsi ja ironia nykytaiteessa. Taide 1/1986, 20–29.

[1] Avainteksti puheelle tekijän kuolemasta oli Roland Barthesin essee Tekijän kuolema vuodelta 1968. Essee saatiin suomeksi tosin vasta vuonna 1993. (Barthes 1993.)