Helsingin Sanomien taloustoimittaja Tuomas Niskakangas kirjoitti populistisen ja poleemisen jutun Johanna Oraksesta HS Visioon.

Juttu on monin tavoin ongelmallinen. Ensinnäkin Niskakangas kärjistää ja yksinkertaistaa kuvataidekentän asenteita ja arvoja. Toiseksi hän asettaa taloudellisen menestyksen tavoiteltavaksi asiaksi ja taloudellisesti menestyvän ihmisen eräänlaiseksi malliyksilöksi – ikään kuin muunlaista menestystä ei olisi, ja aivan kuin taloudellinen menestys olisi kaikille mahdollista.

Helppoa ja myyvää

Tutkija ja performanssitaiteilija Tero Nauha tiivisti Niskakankaan jutun ongelmakohdat Instagram-julkaisussaan heti sen ilmestyttyä. Nauha nosti esiin, kuinka Niskakangas antaa lukijan ymmärtää, että taide on silloin oikeaa taidetta, kun siitä voi tykätä ja kun sen voi ripustaa olohuoneen seinälle, ja että apurahataide on aina tarkoituksellisesti vaikeatajuista.

Niskakankaan jutun välittämä kuva kuvataiteesta on äärimmäisen kapea. Kuvataide on siinä vain maalaustaidetta. Kansan tykkäämä taide on helppoa ja myyvää, ja kulttuurieliitin arvostama taide on vaikeaa ja epäkaupallista.

Kuka on kaupallinen taiteilija ja kuka ei?

Niskakangas listasi jutussaan kaupallisten taiteilijoiden joukkoon seuraavat tekijät: Juhani Palmu, Soile Yli-Mäyry, Reidar Särestöniemi, Nanna Susi, Riitta Nelimarkka ja Katariina Souri. Kun luin listan, minusta tuntui, että yksi nimi ei kuulu joukkoon. Nimittäin Nanna Susi. Ei kuitenkaan siksi, etteikö Susi myisi hyvin. Ongelma on monisyisempi, ja se tulee hyvin ilmi Nanna Suden oikaisussa, jonka Helsingin Sanomat julkaisi viisi päivää Niskakankaan jutun jälkeen.

Susi korosti tekstissään, että hän on ensisijaisesti ammattitaiteilija. Susi myös osoitti, kuinka taloustoimittajan kahtiajakava logiikka ei päde kuvataidekentän käytännöissä, joissa monenlaiset orientaatiot risteävät. Susi valmistui aikoinaan Kuvataideakatemiasta ja hän aloitti uransa apurahataiteilijana. Hän on myös pitänyt näyttelyitä Galerie Forsblomilla, joka on yksi Niskakankaan listaamista korkeataiteen portinvartijagallerioista. Susi viittaa oikaisussaan kyseiseen galleriaan nimenomaan kaupallisena galleriana, ja samalla viestii siitä, että on olemassa makuprofiililtaan erilaisia kaupallisuuksia. Esimerkiksi Galerie Forsblomin esteettinen ilmapiiri on erilainen kuin niiden gallerioiden, joissa myydään Johanna Oraksen maalauksia.

Itse olisin laittanut Nanna Suden sijaan kaupallisten taiteilijoiden listalle Kuutti Lavosen, joka nuorena kuvataidekriitikkona leimasi Helsingin Sanomissa Reidar Särestöniemen koristetaiteilijaksi, jonka töissä ei hänen mukaansa ollut “todellista tekemistä”. Lavosen mukaan Särestöniemen maalauksissa kaikki pelasi “tyylikeinottelun varassa”.

Laadun, maun ja kaupallisuuden väliset dynamiikat ovat mutkikkaat. Periaatteessa arvostettu ja kulttuurieliitin tunnustama tekijä voi vähitellen lipua paheksuttavaan kaupallisuuteen ja kaupalliseksi koristelijaksi leimattu taidemaalari voi nousta eliitin arvostamaan asemaan – ja olla jopa eliitin ja kansan suosiossa yhtä aikaa. Lavosen ja Särestöniemen tapaukset ovat juuri näistä syistä kiehtovia. Lavonen tuottaa ja myy kuin liukuhihnalta tavaramerkkimäisiä kasvokuvia. Särestöniemeä puolestaan arvostetaan reilut neljäkymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Viimeaikaiset Särestöniemi-näyttelyt ovat rikkoneet yleisöennätyksiä ja esimerkiksi Särestöniemen maalauksissaan ilmaisema huoli elonkehän tilanteesta on saanut 2000-luvulla enemmän ymmärtäjiä kuin hänen omana elinaikanaan.

”Tuote nimeltä Johanna Oras” ja luovuuden rajoitteet

Niskakankaan jutun otsikko on ”Tuote nimeltä Johanna Oras” ja jutun sisältö vastaa erinomaisesti sen otsikkoa. Johanna Oras, hänen miehensä Reijo Oras ja heidän tyttärensä Olivia Oras ovat onnistuneet tuotteistamaan tuotteen nimeltä Johanna Oras mallikelpoisesti. Kysymyksessä on käytännössä perheyritys. Ja kaiken keskiössä on henkilö eli Johanna Oras. Se mitä hänen maalauksensa käsittelevät tai viestivät tulee vasta hänen henkilöbrändinsä jälkeen.

Myös markkinoinnissa ja tuotteistamisessa tarvitaan luovuutta, mutta se luovuus, johon Johanna Oras jutun lopun repliikeissään viittaa, vaikuttaa taiteilijan luovuudelta. Oras kritisoi luovuutta rajoittavia tekijöitä Suomen taidemaailmassa. Hänen mukaansa ”taidepiirit ovat hirveän rajoittavat ja siellä on piirteitä, jotka eivät kuulu luovaan työhön”. Oraksen mukaan ”taiteilijan pää on rönsyävä ja luova”.

Kuvataidekentän käytännöt ovat toisinaan kankeita, kaavamaisia ja ulossulkevia. Samat protokollat määrittävät kuratointia ja näyttelyiden toteutusta vuosikymmenestä toiseen, eikä toiminta varmastikaan tunnu yksittäisestä taiteilijasta aina kovin luovalta. Myös erilaiset muotivirtaukset saattavat vaikuttaa etenkin nuorten taiteilijoiden työskentelemiseen. Tämä on kuitenkin vain oletus. On harvinaista, että taidepiirit Suomessa määräilisivät yksittäistä taiteilijaa tai rajoittaisivat hänen luovuuttaan. Lisäksi on itse kunkin asia, sovittaako tekemistään joihinkin oletettuihin odotuksiin, olivatpa ne sitten taidemaailman teoreettisia virtauksia tai yleisön makumieltymyksiä.

Pidän taidepiirien käytäntöjä ahtaampana karsinaa, jossa ainoat nimittäjät ovat tykkääminen ja taulukauppa. Ei inhimillinen luovuus sellaiseen karsinaan mahdu. Tietenkin yksittäinen tekijä voi kokea vapautta ja luovuutta maalatessaan, mutta laajasti ottaen luovuus ilmenee yksilöllisinä polkuina, jotka voivat ottaa minkälaisen muodon ja materiaalin hyvänsä. Joskus luovuus ilmenee myös vaikeatajuisena tai vain pienten piirien jakamana sisältönä.

Kulttuurileikkausten aikana, jolloin valtiovarainministeri on leimannut taiteen eliitin harrastamaksi luksukseksi, tarvitsemme huolellista, punnittua ja perusteltua keskustelua taiteesta. Kahtiajakojen kärjistäminen ei ole rakentavaa eikä hedelmällistä.