Sanataideprojekti yleiskielisen taidekirjoittamisen puolesta
”Poissaolon läsnäolo” on yksi taidepuheen kuluneimmista oksymoroneista, eli retorisista kuvioista, joilla yhdistetään kaksi vastakkaista tai toisensa poissulkevaa käsitettä. ”Poissaolon läsnäolo” yleistyi 1990-luvulla. Se lainattiin taidepuheeseen Julia Kristevalta ja Jacque Lacanilta.
Esimerkiksi kuraattori Mika Hannula kirjoitti vuonna 1995 haltioituneesti Jussi Nivan maalauksista Taide-lehdessä. Hannulan mukaan ”vain Berliinissä Nivan blue-made red-made sarja” saavutti ”koko sisäisen skaalansa”. ”Ulkopuolisena, määritellen itsensä olemassa poissa, ja sitä kautta läsnä.” (Hannula 1995, 47.)
Myös Kari Alatalo käytti kulunutta sanontaa Taide-lehdessä vuonna 2004:
Tiina Enghoffin, Jouko Lehtolan ja Ari Saarron yksityisnäyttelyjä yhdistää kuvattavien kokeman kuvaaminen henkilön poissaolon kautta. Se mitä tahdotaan kuvata tuodaan esille implisiittisesti, poissaolon muuttuessa läsnäoloksi. (Alatalo 2004, 60.)[1]
Kuvataiteilijalle ja taiteen tulkitsijalle asia, johon ”poissaolon läsnäolo” viittaa on melko selvä. Kuvassa on läsnä myös eräänlaisia piilomerkityksiä ja aisteille paljastumattomia asioita, joihin läsnä olevat tai näkyvät kuvan osat viittaavat. Yleiskielisessä tekstissä ei kuitenkaan kannata käyttää ristiriitaisia ja kankeilta kuulostavia sanontoja. Kuluneiden sanontojen sijaan kuvien poissaoleviin merkityksiin voi viitata suoraan. Mikäli valokuva tyhjältä pellolta viittaa esimerkiksi paikalla aiemmin sijainneeseen keskitysleiriin, voidaan ”poissaolon läsnäolon” sijaan puhua pellon menneisyydestä tai historiasta.
Lähteet
Alatalo, Kari (2004). Kuinka näkymätön tehdään näkyväsi. Taide 6/2004, 60–61. (Otsikossa on lyöntivirhe, ”näkyväsi” pitäisi olla ”näkyväksi”)
Hannula, Mika (1995). Harmonia – lyhyt hetki, välitila. Taivas ja maa, musta ja mustanpuhuva valkoinen. Taide 1/1995, 46–47.
[1] ”Implisiittinen” tarkoittaa viitteellistä ja kätketysti ilmaistua.
Comments