VARO TAIDEJARGONIA!

Sanataideprojekti yleiskielisen taidekirjoittamisen puolesta

POSTFEMINISMI

Eija-Liisa Ahtila ja Maria Ruotsala nostivat perinteisen politiikkakäsityksen rinnalle sukupuolen politiikan ja identiteettipolitiikan aiempaa tasa-arvopuhetta ja feministisiä painotuksia näkyvämmin, iskevämmin ja selvemmin 1980-luvun loppupuolella. (Rouhiainen 1987, 12; Rossi 1999, 257.) He laajensivat politiikan käsitettä suomalaisessa kuvataidekentässä.

Yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja sitoutumattoman kriittisyyden rinnalle tuli aiempaa suorempi postfeministinen puhe taiteen poliittisuudesta. Politiikka oli postfeministisen näkökulman mukaan lähtökohtaisesti mukana siinä mitä kuvataiteilijat tekivät, esittivät, puhuivat ja kirjoittivat, riippumatta siitä uskottiinko kuvataidekentällä yleisesti ottaen taiteella vaikuttamiseen tai taiteen yhteiskunnallisuuteen.

Postfeminismi sai vaikutteensa postmodernismista ja jälkistrukturalismista[1]. Sen keskeisenä pyrkimyksenä oli Leena-Maija Rossin mukaan ”ydin- tai perustalähtöisyyden ja -hakuisuuden kritiikki suhteessa mm. subjektiuden ja identiteetin kysymyksiin, uusien näkökulmien tuottaminen tieto- ja valta-ajatteluun sekä moninaisten (myös sukupuolten sisäisten) erojen pohtiminen kaksijakoiseen sukupuolieroon keskittymisen sijaan” (Rossi 1999, 17–18).

Postfeminismi on siis kriittistä ajattelua ja tutkimusta kuvaava käsite. Post- etuliite viittaa feminismin jälkeiseen feminismiin. Etuliite liittää ajattelutavan postmodernismiin ja jälkistrukturalismiin, mutta aiheuttaa samalla sekaannusta. Eija-Liisa Ahtila totesi Anne Rouhiaisen haastattelussa vuonna 1987, että post-etuliite viittasi ”tietoisuuteen feminismin moninaisuudesta”, sen vapaudesta ja epäortodoksisuudesta. (Rouhiainen 1987, 12.)

Ks. POSTMODERNISMI, DEKONSTRUKTIO

Lähteet

Rossi, Leena-Maija (1999). Taide vallassa: Politiikkakäsityksen muutoksia 1980-luvun suomalaisessa taidekeskustelussa. Gaudeamus: Helsinki.

Rouhiainen, Anne (1987). Taiteellisuuden harhat eli lyhyt johdanto machojen ura-avantgarden kritiikkiin. Taide 4/1987, 12–17.


[1] Ranskalaisen strukturalismin (eli kielen rakenteita ja universaalisuutta korostaneen tutkimussuuntauksen) piirissä 1960-luvun lopulla kehittynyt suuntaus, jossa alettiin kritisoida kielen universaalisuusväitteitä ja vastakkaisia käsitepareja. Ks. DEKONSTRUKTIO.

 

Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *